Päätin jokunen vuosi sitten alistua varhaiskeski-iän kaikista kliseistä kliseisimpään ja seurata sydämeni ääntä. Rakkaus ei suinkaan loppunut, mutta henkilökohtainen ammatillinen moottoritie oli kuuma. Niinpä keväällä 2015 riuhtaisin itseni lempeästi irti vastikään saamastani, ja melko kauan odottamastani turvallisesta virkatyöstä. Määräaikaisesti toki, sillä eihän KUKAAN Jyväskylän seudulla opettajan viran napannut täysjärkinen ihminen hylkää virkaansa, täällä kun niitä on hyvin haastavaa ylipäätään saada. Minunkin virkaani taisi havitella 198 toinen toistaan parempaa ja pätevää hakijaa, ellen aivan väärin muista.

Mutta kuten sanottua, rakastan opettamista ja luokanopettajan työtä, rakkauden lopusta ei siis ollut kyse. Sen sijaan sisäinen tarpeeni päästä kokeilemaan "kestääkö Kyllösen äidin kasetti" aivan toisenlaista työtä oli hyvin suuri: halusin koetella rajojani ja opiskella tutkijaksi. Minä, se sama nainen, joska oli narissut kovaan ääneen perusopintojensa ajan että "Miks multa vaaditaan joku gradu, musta tulee opettaja eikä mikään tutkija". (Nyt korvia punottaa.)

Nuorempana olisin nauranut kakkaisen hörötyksen, jos minulle olisi kerrottu että innostun a) tutkimuksesta, b) tilastollisista, tai ylipäätään mistään menetelmistä, saati c) tieto- ja viestintätekniikasta. Mutta niin se vain elämä opetti. Taas.

Lasten ollessa aivan pieniä reilut 1, 2 ja 3v palasin opintojen pariin suorittaakseni (painottaen sanalla suorittaa) opintoni loppuun. Gradun teko oli kuitenkin merkittävä asenteellinen ja itsetuntemuksellinen nyljähdys: nautin suunnattomasti öistä, jotka valvoin mixed methods datani kanssa Metsämuurosen raamattuja lukien, yrittäen ymmärtää mistä on kyse. Ja SE TUNNE, kun hoksasi!

Olin ollut aikanani melko keskinkertainen ja laiskahko koululainen, joka pärjäsi hyvin istumalla tunneilla korvat auki, eikä opiskelun parissa sinnittely ollut erityisemmin elähdyttänyt lukuunottamatta kirjoittamista ja näyttelemistä. Mutta NYT, se riemu joka syntyi kun löysi ratkaisun ongelmaan ja aineisto alkoi viimein puhua. Ihan pimeetä. Tai paremminkin ihanan pimeetä.

Graduohjaajien valtava tsemppi oli löylyvettä kuumille kiville ja rima nousi prosessin aikana: halusin gradusta sellaisen että voisin "EHKÄ sitten joskus" suuntautua jatko-opintoihin. 

...ja kuinkas sitten kävikään?

Nyt, reilu 10 vuotta myöhemmin olen uskaltautunut tulemaan kaapista ulos, vaikka toisinaan olisi tehnyt mieli mennä takaisin komeroon. Esimerkiksi silloin, kun eräs kokenut opettaja kysyi: "Oletko sä tehnyt joskus oikeitakin töitä?" Hämmentävää, kovin hämmentävää, koenhan paiskivani duunia vähintään yhtä paljon kuin luokkahuonetyössäkin - työn luonne vain on toisenlainen. Hämmentystä ei ainakaan vähentänyt se, että kysyjän silmissä näkyi lähes kirjaimellisesti nousevan arvostuksen palkki, kun kerroin aiemmasta työhistoriastani.

Palaan aina toisinaan ajatuksissani tuohon iltaan pohtien kysymyksen taustoja ja toisaalta oman reaktioni syitä. Miksi jouduin edes keskustelemaan aiheesta? Opettajana tai myyjänä ollessani kukaan ei ole vihjannut etten tekisi oikeaa työtä. Olen tullut siihen tulokseen, että tutkimuksen ja "oikean elämän" vuoropuhelu on haastava laji, lähes yhtä haastava kuin poliittinen vaikuttaminen Ja omaan elämänpiiriin kuplaantumista tapahtuu molemmin puolin. Olen ottanut omaksi missiokseni pitää jalat maassa, ajattelen että riippumatta siitä jäänkö tutkijaksi vai en, haluan tehdä töitä kouluissa säännöllisesti, jotta näppituntuma "oikeisiin töihin" säilyisi. Samalla ehkä pääsee viemään jotain täältä kammioiden suunnalta kouluillekin.

Yhteistä näille tässä kirjoituksessa mainituille hommille (opettaminen, tutkiminen ja poliittinen vaikuttaminen) on muuten se, että työn tulokset tuntuvat konkretisoituvan tuskastuttavan hitaasti.